Sanotaan, että kun mikään ei ole varmaa, on kaikki mahdollista. Yritys- ja yksilötasolla tämä vaatii niin rohkeutta, kovaa tekemistä kuin vahvaa johtamista. Epävarmuuden hetkellä juuri johtamisen sekä työilmapiirin merkitys korostuu. Syventyäksemme johtajuuteen ja vahvan tiimin luomiseen, otimme haastatteluumme yhden aikamme kovimmista valmentajista Henrik Dettmanin.
Henrik, kun katsot uraasi taaksepäin, mistä voit olla ylpein omassa valmentamisessasi? Nouseeko mieleesi jokin yksittäinen hetki?
Tämä voi mennä kliseen puolelle, mutta minulle matka on aina tärkeämpi kuin määränpää. Etenkin urheilussa kaikki etapit ovat välietappeja, joihin päästään erinäisten välivaiheiden kautta, kun on ensiksi määritelty tavoitteet tai ehkä vielä paremmin kuvattu haaveet.
”Mitalin ripustamista kaulaan tärkeämpää voi olla se pari kolme vuotta aiempi hetki, jolloin joukkue yhdessä vaikkapa jonkin yksittäisen voiton myötä oivalsi olevansa riittävän hyvä voittaakseen mitalin.”
Tietenkin muistelen hyvällä vaikkapa Saksan maajoukkueen menestyksen vuosia 2002–03 tai monia hyviä hetkiä Susijengin kanssa aina Liettuan 2011 EM-kisoista Helsingin 2017 EM-kotikisoihin, mutta ne ovat kaikki osa pidempää prosessia. Kaikkein eniten olen nauttinut siitä, että yhteisen matkamme aikana niin moni ihminen kentältä kabinetteihin on yltänyt alati parempiin suorituksiin omalla sarallaan.
Olet tehnyt äärimmäisen pitkän uran valmentajana. Miten johtamistaitosi on muuttunut vuosien varrella? Entä mitä haluaisit sanoa aloittelevalle Henrikille neuvoksi uralla?
Nuorena miehenä sitä luulee tietävänsä kaiken ja olevansa kaikkia muita etevämpi ja nokkelampi, mikä tietysti jollain mittareilla on ihan paikkansapitävää, jos miettii vaikka kolmekymppisen ihmisen tahtoa kehittää itseä. En kuitenkaan epäröi tätä nykyä sanoa, että 25-, 30- tai 35-vuotiaana valmentamiseni oli ns. ”kikkavalmentamista” ja ihmiskäsitykseni oli mekanistinen: urheilija on kone, jota virittämällä saan tuloksia.
Nuorena maajoukkuevalmentajana ihmettelin esikuvaani ja apuvalmentajaani Robert Peterseniä, joka seurasi treenejä uneliaan näköisenä ja ani harvoin kiinnitti huomiotaan yksityiskohtiin. Tätä nykyä olen ymmärtänyt, että menestyksekäs kokonaisuuden johtaminen on kaikkea muuta kuin mikromanagerointia ja tylyttämistä. Tärkeämpää on etsiä ympärilleen ihmisiä, joiden kykyihin voi luottaa, ja antaa heille mahdollisuus puhjeta kukkaan. Ihan niin kuin Petersen kaukoviisaasti teki. Sitten on toki tähän samaan yhteyteen todettava, että kun huolehtii alusta alkaen pikkuasiat kuntoon niin ei synny suuria asioita korjattavaksi. Viime kädessä ”johtaminen on taidetta jota tiede tukee”.
Puhut mahdollisuudesta antaa tiimin jäsenten puhjeta kukkaan ja päästä täyteen potentiaaliinsa – miten onnistut siinä?
Tässä kaikkein paras työkalu on tietenkin se, että on kiinnostunut ihmisistä. Jos johtaja on ennen kaikkea kiinnostunut omasta erinomaisuudestaan ja siitä, mitä hän voi opettaa muille, silloin kannattaa harkita vakavasti alanvaihtoa.
Mitä enemmän ihmisiä tarkkailee ja mitä enemmän ihmisten kanssa on tekemisissä, sitä paremmin ihmisiä ymmärtää. Sen jälkeen tiimin kanssa työskenteleminen on energioiden kanavoimista. Samankaltaiset ihmistyypit voivat työskennellä hyvin yhdessä, mutta aidot konfliktitkin ovat tärkeitä – niiden avulla ihminen päätyy oppimaan lisää ja antamaan enemmän itsestään.
Kaikkein tärkeintä on luoda paitsi innostava, myös turvallinen ilmapiiri. Jos ihminen saa olla turvallisesti omana itsenään osa tiimiä, hän oppii myös tuomaan paremmin omat, ainutlaatuiset taitonsa yhteiseen pöytään.
Nyt työskennellään etänä ja johdetaan poikkeusajassa. Miten tässä ajassa voidaan luoda tuo innostava ja turvallinen ilmapiiri, jossa jokainen tuntee olonsa merkitykselliseksi ja osaksi tärkeää yhteisöä?
Tässä vaiheessa varmasti itse kukin meistä on kyllästynyt Zoom- ja Teams-palavereihin, mutta toisaalta meidän pitää suhtautua asioihin paasikiveläisellä realismilla: tilanne on tämä, eikä sille tällä hetkellä kukaan voi mitään. Siksi kannattaa yrittää niellä harmitus ja olla kiitollinen siitä, että teknologia on kehittynyt pisteeseen, jossa voimme olla toistemme kanssa tekemisissä satojen, ellei tuhansienkin kilometrien päästä. Lopulta ehkä kuitenkin suurin oppi tästä kaikesta on ollut se, että mikään teknologia ei korvaa henkilökohtaista kohtaamista.
”Elämässä ei ole muuta varmaa kuin epävarma. Mitä enemmän vuosikymmeniä ihmisellä on mittarissa, sen paremmin hän sen ymmärtää, ja sen vapautuneemmin ihminen pystyy arjessaan elämään. Turha hötkyily vähenee.”
Sen olen nähnyt tehtäväkseni näin pandemiankin aikana; pitää pään kylmänä, muistuttaa että arki jatkuu ja tarpeen tullen kaivaa historiasta esiin maailmaa vavisuttaneita tapahtumia, aina Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta AIDS-pelkoon, 90-luvun lamasta World Trade Centerin terrori-iskuihin ja 2010-luvun suuriin geopoliittisiin kriiseihin. Ne kaikki ovat jo historiaa, mutta mepä elämme ja porskutamme.
Jos saisit antaa jokaiselle johtajalle yhden asian, jonka he veisivät mukaan omaan työhönsä, mikä se olisi ja miksi?
Kokovartalopeilin. Sen edessä olisi joka ilta helppo kysyä itseltään, mitä MINÄ olen antanut tänään muille, mitä MINÄ olen tehnyt työilmapiirin parantamiseksi, olisiko juuri tällainen johtaja ollut MINULLE itselleni avuksi ja hyödyksi.
Viimeinen asia, mitä maailma tarvitsee, on johtaja, joka pitää itseään ja asemaansa itsestäänselvyytenä.
Viidellä vuosikymmenellä valmentanut Henrik Dettmann on raudanlujan huippuvalmentaja kokemuksen ilmentymä, joka painottaa uudistumista ja pehmeitä arvoja; tinkimätön oman tiensä raivaaja, joka muistuttaa yleisöjään tiimityön merkityksestä, sekä aidosta kiinnostuksesta ihmisiin ja halusta auttaa jokainen tiimin jäsen matkalle kohti täyttä potentiaaliaan.