Osa 2/3: Miten synnytät siteeraamalla tunnejäljen?

  Sitaatit ovat erinomainen tapa tehdä kuivasta asiasta mehukkaampaa. Tämä johtuu todennäköisesti kolmesta seikasta: ensiksi, vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja kiertäneet lausahdukset on vaan niin napakasti muotoiltu, että ne synnyttävät tunnereaktion; toiseksi, koska sitaatit ovat usein tunnettuja sanontoja, on mahdollista, että monella kuulijalla niihin liittyy myös henkilökohtaisia kokemuksia; ja kolmanneksi, sitaatit synnyttävät myös niin sanotun ”haloefektin”. Kun minä sanon jotain, saan tehdä hartiavoimin töitä, jotta se on oikeasti kiinnostavaa.

Kun Albert Einstein sanoo mitä tahansa, se on heti kiinnostavaa siksi, että sen sanoo takkutukkainen fysiikkanero.

Sitaatit toimivat erityisen hyvin puheen tai tekstin alussa ja lopussa, koska niissä on usein voimakas tunnelataus. Niillä voi myös tukea sanotun keskeisiä avainkohtia ja niiden avulla on helppoa tehdä sanotusta lennokkaampaa. Tehokas tapa lisätä omaa ilmaisuvoimaasi onkin kirjata lähdeviitteinen vaikkapa muistivihkoon tai verkon ideapilveen jokainen kiinnostava sitaatti, jonka kohtaat kirjassa tai sanomalehdessä, verkkoartikkelissa, luennolla tai vaikkapa elokuvissa. Lukemalla sekä klassista että modernia kirjallisuutta, katsomalla elokuvia ja TV-sarjoja, käymällä teatterissa ja opiskelemalla uutta kerrytät laaja-alaisesti muiden kanssa jaettavaa sananparsistoa kun kirjaat napakat sanonnat ylös heti kun ne yllättävät.

Sitaatteihin liittyy kuitenkin myös omat riskinsä. 

Nykyaikana internet on täynnään sen seitsemää sorttia sitaattipalstaa, joiden lähdekritiikki on käytännössä olematonta. Samaten etenkin oma-apukirjallisuudessa on tapana ”siteerata” hyvin vapaasti milloin ketäkin, vaikkei todellisuudessa siteerattu henkilö olisi mitään moista sanonut. (Sivuhuomiona, olen itsekin tällaiseen mennävuosina omaa tyhmyyttäni syyllistynyt. Jotkut asiat oppii parhaiten kantapään kautta.)

Mikä sitten avuksi?

Jos suolaat sanasi sitaatein, joiden lähdeviitettä et tunne, kannattaa käydä kurkkaamassa Wikiquote-palvelusta, löytyykö siteerattu lausahdus sieltä. Sitten kannattaa vilkaista Wikiquotessa viitattua alkulähdettä. Tämä onnistuu näppärästi esimerkiksi Google Booksin tai Project Gutenbergin avulla. Jos aitoa lähdettä ei löydy, sinulla on kaksi vaihtoehtoa edetä. Ensimmäinen on: jätä sitaatti pois. Tämä voi kuitenkin olla tylsä vaihtoehto, jos juuri valitsemasi sananparsi tukee sanomaasi parhaiten. Jos lopputulemana on, että sanomasi nuupahtaa sitaatitta, voit yhä hyödyntää napakkaa sanontaa viestimällä suoraan, ettei sen lähde ole aivan selvillä. Tällaisen ”sitaattiorvon” voit muotoilla älyllisesti rehellisesti käyttämällä esimerkiksi muotoilua ”x:n sanotaan sanoneen”. Voit myös muotoilla vielä tymäkämmin sanomalla esimerkiksi ”internetin palstoilla viipottaa x:n nimiin laitettu sitaatti…” kuten tein edellisen tekstin alussa käyttämälleni Einsteinin nimiin laitetulle nettisanonnalle. Se, mitä et voi tehdä on ottaa napakka sanonta ja omia se omiin nimiisi. Sitä sanotaan plagioinniksi. Joskus myös feikkisitaatit voivat toimia satiirin välineenä, mutta silloin kannattaa olla tarkkana siitä, että lukija tai kuulija tosiaan ymmärtää kieli poskessa pudotetun verbaalisen posahduspommin. Kuten Aristoteles tunnetusti totesi, ”Ei kannata uskoa ihan kaikkeen, mitä internetissä sanotaan.”   Kirjoitus on sitaatti Lauri Järvilehdon kolmiosaisesta Vaikuttava viestintä -blogisarjasta. Blogin ensimmäisen osan löydät täältä: Miten sanomasi jää kuulijan mieleen? Blogin viimeisen osan löydät täältä: Miten synnytät vaikuttavaa viestintää?