Pandemia -nimisessä myrskypilvessä on haasteista huolimatta hopeareunus. Mennyt vuosi on pakottanut monet meistä miettimään elämän isoja kysymyksiä. Epävarmuuden sietämistä, jaksamista, toivoa ja empatiaa.

Mutta entä huominen, tulevaisuus? Tunnelin päässä on valoa mutta (nyt jos koskaan klisee on paikallaan) johtuuko valo kirkkaasta huomisesta vai vastaan tulevasta junasta?

Korona-aikana olemme miettineet paljon omaan ja läheistemme jaksamista. Koronan jälkeisessä ajassa perspektiiviä on syytä laajentaa itsestämme koko maailmaan.

Kirjalija, professori ja yrittäjä Margaret Heffernan pohtii hienossa kirjassaan ”Willful blindness” ilmiötä, jossa ihmiset jollain tasolla tunnistavat tietävänsä että asiat eivät ole kunnossa, mutta suggeroivat itsensä olemaan kiinnittämättä asiaan huomiota.

Suhteessamme luontoon, maailmaan, huomiseen on kyse juuri tästä.

Suuri osa tutkijoista on sitä mieltä, että pandemia oli seurausta tavasta, jolla kohtelemme eläimiä. Mutta jokainen meistä tietää, että Wuhanin tori on vain murto-osa kaikesta siitä mitä tapahtuu. Eläinten tehokasvatus, lajien sukupuuttoon kuoleminen, ilmaston lämpeneminen, merten happamoituminen, jäätikköjen sulaminen, äärimmäiset sääilmiöt, kuivuus, myrskyt. Lista on uuvuttava ja loputon. Ellemme toimi nopeasti, mennyt vuosi on pientä verrattuna tulevaan.

Ahdistus ja masennus ovat nykymaailmassa kansantauteja, erityisesti nuorten keskuudessa. Ajattelemme että kyseessä olevan ison ongelman ja toki niin onkin. ¨

Mutta entä jos vielä huolestuttavampaa olisi olla huolestumatta?

Olen keski-ikäinen valkoihoinen yrittäjä yhdessä maailman varakkaimmista valtioista. Tunnustan avoimesti, etten ole koskaan kantanut valtavaa huolta luonnosta vaikka pyrinkin syömään luomuruokaa ja kierrättämään. Mutta yllättäen huomaan menneen vuoden muuttaneen jotain peruuttamattomalla tavalla. Rokotuksista huolimatta tunnistan huolettomuuden ajan olevan kohdallani ohi.

Uskon edelleen kasvuun, mutta se ei voi tapahtua siten että joku kärsii – oli kyse ihmisistä tai luonnosta. Jotta me voimme elää täällä hyvällä omallatunnolla ja ahdistumatta, innostuneena ja kukoistaen, meidän täytyy oppia elämään osana luontoa, ei itseämme sen yläpuolelle asettaen.

Siksi uskon, että huomisen kestävä kasvu on kolmiulotteista. Meidän tulee kasvaa kuten puut. Paitsi pituutta, myös syvyyttä ja leveyttä keskittyen koon kasvattamisen ohella tekemisen laatuun ja huomiseen. Olemme kantapään kautta saaneet oppia, että luonnon tasapaino järkkyy, jos tuhoamme sen monimuotoisuuden. Entä jos täsmälleen sama pätee diversiteettiin yhteiskunnassa ja yrityksissä? Meidän ei tule oppia ”sietämään” erilaisuutta vaan näkemään se mahdollisuutena.

Amerikkalainen kirjailija Oren Jay Sofer käyttää epävarman huomisen yhteydessä termiä ”practical hope”. Se ei tarkoita sitä, että uskomme kaiken menevän hyvin vaan sitä, että uskomme haasteiden edessä löytävämme sisältämme voimavarat, joita maailman muuttaminen vaatii. Kun sanon että olen parantumaton optimisti, se tarkoittaa juuri tätä. Siksi en myöskään suostu uskomaan, että se valo tulisi vastaantulevasta junasta.