Kun tilanne muuttuu, ihmisen, organisaatioiden ja jopa yhteiskuntien suorituskyky menee koetukselle.On huomattava, että kriisiaikaista resilienssiä edistävän sosiaalisen ja kulttuurisen toimintakyvyn ylläpitäminen sekä varsinkin paikallistason kriittisen infrastruktuurin päällekkäiset varajärjestelmät voivat vaikuttaa normaalioloissa epätehokkailta ja taloudellisesti epäoptimaalisilta ratkaisuilta.

Koulutuksen laatu, valmentautuminen ja järjestelmien toimivuus menee siis koetukselle, ja ne yksilöt ja organisaatiot ketkä ovat pitäneet laadukkaasta valmistautumisesta ja toimintakyvyn ylläpitämisestä huolta operoivat poikkeustilanteissa erittäin todennäköisesti menestyksekkäämmin kuin tahot, jotka tätä eivät ole tehneet.

Maailma on myös turvallisuustarpeiden osalta entistä vaikeammin ennustettava. Monimutkaiset turvallisuushaasteet edellyttävät siksi resilienssiä, järjestelmien kykyä toimia joustavasti häiriötilanteissa, toipua niistä nopeasti ja kriisin jälkeen kehittyä oppimalla niistä.

”Tulevaisuuteen varautuminen on yhä vaikeampaa. Siksi on järkevää ennakoida, kartoittaa mahdollisia tulevaisuuksia ja tapoja toimia niissä.”

Resilienssin tieteellinen määritelmä on seuraava: 1) kriisiaikaisena lujuutena ja toimintakyvyn säilyttämisenä 2) resilienssi kykynä toipua häiriötilanteesta ennalleen.

Näiden lisäksi tutkimuskirjallisuudessa on korostettu myös resilienssin kolmatta ulottuvuutta eli resilienssin oppimis- ja sopeutumiskykynä. Eli tee suunnitelma ja toimi.

Resilienssi prosessina tarkoittaa kykyä, kapasiteettia tai ominaisuutta jotka estävät tai lieventävät kriisien akuutteja haittavaikutuksia siten että turvattava toiminta ei lamaannu. Prosessi auttaa säilyttämään toimintakyvyn joustavasti kriisin jatkuessa tai pitkittyessä, sekä mahdollistavat mukautumisen kriisin jälkeiseen tilaan tavalla, jossa on mahdollisuus hyödyntää koetun kriisin kokemuksia toimintakykyisyyden edelleen kehittämiseksi.

Organisaatioden resilienssi ja tehokkuus ovat jo käsitteiden tasolla moniulotteisia ja varsin vaikeasti määriteltäviä asiakokonaisuuksia. Tämän vuoksi asiaa on tarkasteltava monesta lähtökohdasta ja huomioitava, että niitä tuskin voidaan määrittää yksiselitteisesti.

”Ammattitaidon ylläpitämisessä ja kehittämisessä oppiminen nousee keskeisen tärkeäksi arvoksi.”

Organisaatioiden tulee huolehtia jatkuvasta toimijoiden mahdollisuudesta oppia, ja edesauttaa oppimiskyvyn ja reflektointikyvyn vahvistamista, sekä huolehtia siitä, millaisia vaikutuksia muuttuva ympäristö organisaation toiminnoille aiheuttaa.

Oppimiskykyisyys paranee laadukkaan koulutuksen avulla, kun se kohdistuu toimijoiden keskeiseen substanssiin ja henkiseen suorituskykyyn. Reflektointikyvykkyys edellyttää toimivia käytänteitä ja systeemiä sekä toiminnan avointa analysointia, mikä johtaa kehittymiseen. Resilienssin käsitettä tulisi tarkastella myös organisaatioiden strategisella tasolla siten, että varautuminen ja ennakointi ovat osa suunnitelmia, johtamiskäytänteitä ja toimintakulttuuria.

Artikkelin on kirjoittanut  Harri Gustafsberg, mielen suorituskykyä valmentava, tutkiva ja kehittävä filosofian tohtori ja turvallisuus johtamisen maisteri. Harri on erikoistunut suorituskyvyn nostamiseen yksilötasolla ja organisaatiotasolla; tiimityön, johtamisen ja yhteisen kulttuurin vaikuttamisen kautta.